Historiaa

Oulun Taidoseura perustettiin vuonna 1991 seitsemän innostuneen taidokan voimin. Kantavina voimina toimivat etenkin Harri Savolainen ja Tuomo Tapanila, jotka omistivat vuosikausia elämästään oululaisen taidon hyväksi. Ensiarvoisen tärkeitä olivat myös ulkopuolisten opettajien vierailut. Tane Tuuliainen, Jokisen Kosti ja Leena sekä Jukka Kirsi jaksoivat kaikki auttaa Oulun uutta seuraa hyvään alkuun.

Aivan alkuun ei tilan puutteen takia varsinaisia peruskursseja pidetty lainkaan, vaan mukaan otettiin "pystymetsästä" halukkaita, ja karsittiin sitten heistä sopivat mukaan – noihin aikoihin kun oli huomattavasti nykyistä enemmän niitäkin, jotka hakivat budolajeista vain tappelutaitoja. Tuuliaisen Tane etenkin veti tarvittaessa sellaiset kamae-treenit, että arveluttavat ainekset eivät oikean motivaation puuttuessa enää harjoituksiin palanneet. Näistä treeneistä piti kyllä muidenkin kontata suihkuun.

Ennen minkäänlaisen harjoitustilan löytymistä treenejä vedettiin missä vain pystyttiin. Koulun jumppasalissa puulattialla, tai jopa squashkentillä nautittiin neljänkin tunnin treeneistä kerralla, kun kerran tila saatiin järjestymään. Tatamille päästiin lopulta Urheilutalon aulassa, jonne matot kannettiin aina ennen treenejä varastosta, ja siivottiin taas lopuksi pois. Parin vuoden päästä saatiin Ouluun osin uuden taidoseuran ansiosta uusi budolajien harjoittelusali, joka rakennettiin yhdessä viiden muun budoseuran kanssa talkoovoimin. Suuri, yhteensä yli 200 neliön harjoitustila olikin hulppea parannus alkuaikojen tilanteeseen - tosin uudella salilla piti alkaa erikseen vetää alkulämmittelyjä, kun tatamit olivat valmiiksi lattialla.

Peruskurssitoiminta aloitettiin vuoden 1992 puolella historiallisella taidonäytöksellä, jossa oli mukana vuoden 1991 maajoukkue, ja yleisöä reilusti toistasataa. Moista ei liene sittemmin Oulussa nähty minkään yksittäisen seuran näytöksessä. Varsinaisen kurssinäytöksen lisäksi näytöksiä pidettiin suurella innolla kaikkialla minne vain saatiin jalka oven väliin. Myös mainoslehtisiä jaettiin ensimmäisten peruskurssien aikaan niin paljon, ettei Oulusta tainnut välillä löytyä yhtään puhelintolppaa, jossa ei olisi ollut jonkinlaista taidomainosta.

Ensimmäiselle peruskurssille olikin tulijoita niin paljon että juuri ja juuri tatamille mahduttiin. Ensimmäisen kurssin palavasta innosta kertoo jotain sekin, että kahden varsinaisen tatamilla vedetyn kurssiharjoituksen lisäksi lähes joka viikko pidettiin kurssilaisten pyynnöstä kaksi ylimääräistä treeniä puulattialla.

Muutamassa vuodessa seuraan kehittyi ensimmäisten kurssien myötä vahva, joskin pienehkö aktiiviharrastajien ryhmä. Näistä alkuaikojen jäsenistä on vielä nytkin muutama mukana, ja perustajajäsenistäkin on taidon parissa vielä kolme henkeä, joista tosin yksi – Marko ”Mako” Taavila - on karannut takaisin etelään. Mako onkin osuvasti todennut, että "parasta mitä ihminen voi elämässään tehdä, on perustaa Oulun Taidoseura".

Jo alusta asti seuran sisäinen rakenne on muodostunut kahdesta ryhmästä: pienehkö joukko erittäin aktiivisia harrastajia, ja suhteellisen nopeaan tahtiin vaihtuva joukko lyhytaikaisempia harrastajia, jotka vyön tai pari suoritettuaan vaihtelevista syistä jäävät toiminnasta pois. Tämä lienee aika normaali tilanne monessa muussakin seurassa, mutta ei toki ole hyväksi jos seuran ydinjoukko eristäytyy liikaa nuoremmista. Oulussa on aina pyritty pitämään rajat avoimina, ja kannustettu kaikkia ikään ja vyöarvoon katsomatta mukaan kaikkeen seuran toimintaan. Seuran ilmapiiri on myös aina tarkoituksella pidetty varsin toverillisena, jotta kaikkien olisi helppo tulla toimintaan mukaan.

Seuran rento ilmapiiri ei tarkoita sitä että taidon ja budon periaatteista olisi missään vaiheessa tingitty - tästä kiitos seuran vanhimpien luomalle pohjalle. Kaikessa toiminnassa on alusta asti painotettu budon merkitystä niin salilla kuin sen ulkopuolellakin, ja perinteet on salilla aina pidetty kunniassa. Vaikka hiljaisimpina aikoina harjoituksissa saattoi olla vain pari henkeä, ei vaikkapa seiretsun unohtaminen tullut kenellekään edes mieleen. Salikurin perimmäinen tarkoitus, toisten kunnioitus, on myös aina ollut Oulussa automaattinen osa harjoittelua, vaikka salilla ei aivan armeijamallinen kuri vallitsekaan.
Käytännössä koko 90 -luvun ajan Oulun Taidoseura oli erittäin aktiivinen, ja seuran ydinporukka matkustikin kohti etelää käytännössä aina kun joku suomenniemen taidoseuroista vain jonkin taidoon liittyvän tapahtuman päätti järjestää. Myös omia tapahtumia järjestettiin jo hyvin aikaisessa vaiheessa niin leirien kuin kilpailujenkin muodossa. Etenkin Hailuodon hiekkarannat ja "meretsu" on monelle tuttu jo vuosien takaa.

Eräänlainen huipentuma aktiivisuudessa saavutettiin vuoden 1997 MM-kisoissa, joissa oululaisia oli mukana maajoukkueessa 4 henkeä, ja ystävyyskisoissakin oululaisia nähtiin useita. Tällöin saatiin myös seuraan ensimmäinen kokonaan Oulussa hikoiltu Dan–arvo, kun Tapanilan Tuomo osallistui shinsaan MM-seminaarin aikana.

Maajoukkueen leireillä kulkeminen pohjoisesta asti oli varsin kuluttavaa, ja tässä vaiheessa vuosia kestänyt kova tahti alkoikin selvästi vaatia veroansa. 90-luvun loppua kohden moni aktiivijäsen jättäytyi selvästi enemmän rivitaidokan asemaan, ja toiminta alkoi keskittyä enemmän omalle salille. Syynä tähän oli varmasti sekin, että suurin osa aktiivitaidokoista oli opiskelijoita, joilla tässä vaiheessa alkoi olla enemmän opintojen ja monella jo työelämänkin tuomia lisävelvollisuuksia, jotka rajoittivat harrastusmahdollisuuksia.

Aivan täysin ei toki eristäydytty, vaan pohjoinen matkailukulttuuri jatkui edelleen. Hollannin Leideniin lähdettiin kahden autokunnan voimin ”road trip” -hengessä, ja hauskaa oli. Vuotta myöhemmin Göteborgissa - vuonna 1999 - saatiin seuraan puolenkymmentä uutta mustaa vyötä, kun alkuvuosien ydinryhmä ne siellä suoritti. Tälläkin retkellä oltiin yhdessä nuorempien kanssa.

Koko Suomen mitassa taidotoiminta lienee uuden vuosituhannen myötä hiljentynyt, sillä esimerkiksi yritykset järjestää kilpailuja Oulussa typistyivät osanottajien puutteeseen, vaikka viime vuosituhannen puolella Oulun perinteisessä Revontuli-CUP:issa kisattiin kahdella tatamilla, ja jopa SM-kilpailut on täällä menestyksekkäästi järjestetty. Myöskään Oulun leireille ei enää riittänyt etelästä tulijoita entiseen malliin, joten harjoittelun tärkeät uudet virikkeet alkoivat käydä vähiin.

Vuosituhannen vaihteessa myös peruskurssien osanottajamäärät olivat vahvasti laskusuunnassa, sillä olihan Oulussakin jo tarjolla yli 30 erilaista kamppailulajia. Alkoi hiljaisempi vaihe seuran historiassa, jolloin ydinryhmä jatkoi harjoittelua, hitaasti muihin harrastuksiin hajautuen, ja samalla uusien jäsenten tulo seuraan hidastui merkittävästi. Kymmenen hengen peruskurssi oli hieno uutinen, ja jos näistä puolet suoritti sinisen vyön, ja kaksi jatkoi sen jälkeen seurassa, oli kurssin katsottava onnistuneen hyvin.

Turhaa tämä vuosia kestänyt, välillä toivottomaltakin vaikuttanut kurssitoiminta ei kuitenkaan ollut, sillä jokaiselta kurssilta jäi kuitenkin seuraan joku, joka ei arkaillut astua sisään kenties jo liiankin vahvasti kaveriporukan oloiseen seuraan. Nämä vuosi vuodelta mukaan kerätyt taidokat ovat nyt muodostaneet seuran uuden, vahvan ydinjoukon. Vanha kaarti onkin jo nyt siirtynyt selkeästi taka-alalle, tosin onneksi Savolaisen Harri ja Saaren Mika ovat edelleen mukana nuorempia ohjaamassa.

Oma Dojo on varmaan jokaisen budoseuran haaveissa, ja Oulussa siihen tavallaan päästiin alkuvuodesta 2005. Yhdessä Aikidoseuran kanssa rakensimme oman harjoittelusalin, kun toistakymmentä vuotta palvellut Budokeskus jouduttiin sulkemaan vuokranantajan kieltäydyttyä jatkamasta vuokrasopimusta. Viime hetkellä löysimme sopivan tilan, jota saimmekin etsiä puolisen vuotta. Remontti tehtiin perinteiseen tapaan talkoilla, ja etenkin vanhojen seinien purku sujui näppärästi murskausharjoitusten merkeissä.

Samoihin aikoihin alettiin seurassa aktiivisiin toimiin toiminnan saattamiseksi uuteen kasvuun. Huolta aiheutti etenkin se, että seuraan oli kertynyt paljon ruskeavöisiä taidokoita, jotka harjoittelivat etupäässä toistensa johdolla. Oli olemassa selkeä riski siitä, että toiminta joko muotoutuu liian sisäpiirimäiseksi, tai näivettyy kokonaan pois virikkeiden puutteessa. Muutaman seuran vanhimman voimin alettiin asian korjaamiseksi taas herätellä henkiin Oululaista matkailukulttuuria. Periaatteena oli vanha totuus: jos vuori ei tule Mohammedin luokse, on oululaisten mentävä etelään harjoittelemaan.

Pohjoisesta on aina ollut pitkä matka lähes kaikkiin taidotapahtumiin, ja se oli etenkin nyt ongelman tärkeä syy. Suurin osa nykyisistä uuden polven harjoittelijoista on opiskelijoita, eikä monellakaan ole autoa käytettävissään. Seuran autoilijat siis yhteisesti päättivät lähteä kaikille leireille ja kisoihin jonne vain pääsivät, osallistuivat he sitten itse niihin tai eivät. Mukaan houkuteltiin kaikki jotka harjoituksissa vain kiinni saatiin, ja eikä aikaakaan kun tuntikausien autossa istuminen alkoi taas olla monelle normaalia viikonlopun ajanvietettä.

Kun aloimme porukalla kulkea leireillä, ja panostimme yhdessä etenkin joukkue-SM kisojen harjoitteluun, alkoi myös muu toiminta vireytyä. Monen oululaisen omatkin kilpailuhalut heräilivät myös samoihin aikoihin, vaikka henkilökohtaista kilpailemista ei tarkoituksella erikseen painotettu - kilpaileminen kun on asia jota jokaisen tulisi itse haluta, jotta se olisi hyödyllistä (luonnollisesti poislukien ne joukkuekisoihin "painostetut", jotka ansiokkaasti täydentävät vajaalukuisen joukkueen kilpailuvahvuuteen).

Mitään taikatemppua ei Oulussa ole tehty, vaan toiminta on lähtenyt uuteen vauhtiin lähinnä pienten aktiivisten toimien seurauksena. Pitkäjänteinen kurssitoiminta myös seuran hiljaisina aikoina on myös varmistanut, että seurassa on edelleen vahva ydin, joka ei lopulta paljoa tarvinnut aktivoituakseen. Seurassa on taas pitkästä aikaa aktiivisia taidokoita kaikilla vyöarvoilla kuten pitääkin, ja myös alemmat vyöt osallistuvat muiden mukana kaikkeen toimintaan. Peruskurssitoiminta kyllä kaipaa vielä vastaavaa piristystä joka muussa toiminnassa on nähty, ja kenties nyt olisi taas aika herätellä vuosien takaista junioritoimintaakin taas henkiin - mutta tulevaisuus näyttää pitkästä aikaa taas valoisalta.

Oulusta on Hollannin EM-kisoihin lähdössä kymmenkunta taidokaa, ja maajoukkueessakin olemme taas edustettuna. Kun moni oululainen myös katsoo jo kohti Japanin MM-kisoja ja mahdollisuutta tutustua taidon kotimaahan, lienevät ainakin lähivuodet taas alkuaikojen tapaan aktiivista aikaa Oulun Taidoseuralle.